Taginea ja minareettihuutoja

Elikkäs alkuun 16. viikon pääpiirteet lyhyesti, kun kerran niin luvatttiin. Aleksi aloitti keittiöremontin Manoksella ja Josefiia piti toisen "naisten konferenssin" perjantaina Fuengirolassa. Lauantaina oli jo perinteeksi muodostunut toripäivä, jossa myimme huonekaluja täyden autolastin verran. Muuten viikko oli, niinkuin on jo mainittu, arkista aherrusta.

Nämä pari ensimmäistä kuvaa ei ehkä ihan kaikkia lukijoita
kovin paljon kiinnosta... -Aleksi

Mutta pakko laittaa työkuviakin, ettette vaan luule, että
costa del solin kuuma rantahiekka alati lämmittää selkää!

Naisten konferenssin osallistujakuntaa Fugessa

Ja tässä tulee postaus Marokon matkasta: 

Lähdimme matkaan tiistaina aamupäivästä. Mukaan lähtivät meidän lisäksemme Pertti ja Leena, Ari ja Anna-Leena, Kyösti sekä Sari. Kahdella autolla lähdettiin huristelemaan kohti Algecirasta, jonne saavuimmekin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä. Laivamatka olikin sitten ensimmäinen koettelemus. Laiva kun ei ollut mikään iso Viking Line, vaan pikkuinen purkki, joka keinui pienessäkin aallokossa (Konkarit kyllä arvelivat, että kyseessä saattoi olla myös todella huono kuski, koska meri ei ollut kovin rauhaton). Anyhow, laivamatka oli Jossulle ja muutamille muillekin seurueemme jäsenille koettelemus, mutta onneksi seilasimme vain 40 minuuttia. Jos matka olisi ollut yhtään pidempi, olisi laivan henkilökunta saanut vähän siivoushommia. 

Algeciraksesta saavuimme Ceutaan, toiseen Espanjan omistamaan itsehallinnolliseen kaupunkiin. Ceutassa otimme vähän lisää lastia mukaan ja suuntasimme kohti rajaa. Rajalla odoteltiin noin kaksi tuntia ja lopulta päästiin kivuttomasti yli. :D Ceutasta matkasimme Tangeriin, välillä pysähdyimme syömään harira-keitot ja taginet :) Taginea tuli syötyä reissussa runsaasti.

Tangeriin saavuimme siinä neljän pintaan. Meidät jätettiin sveitsiläis-marokkolaisen pariskunnan hoiviin ja muut jatkoivat matkaa kohti Rabattia lastin kanssa. Monika ja Mustafa vuokrasivat meille huoneen omasta kodistaan Medinan alueelta. Saimme neljäkerroksisen talon ylimmän kerroksen huoneen. :D Oli kyllä aika kokemus seikkailla vanhan kaupungin pikkuisia kujia, ostella ruokaa pienistä kojuista ja herätä joka yö puoli neljältä, kun viereisestä minareetista alkoi kuulua järkyttävä hoilotus. :)

Tiistaista torstaihin työskentelimme lastenkodilla. Aleksin oli tarkoitus tehdä remonttihommia, mutta loppujen lopuksi sellaista työtä ei ollutkaan tarjolla, joten Aleksi teki samoja hommia kuin Jossukin. Syötimme vauvoja, leikimme niiden kanssa, kävimme ulkona kävelyllä ja olimme mukana isompien lasten kerhossa. Lastenkoti on Tangerin sairaalan vieressä ja perustettu siksi, että äidit hylkäsivät aviottomat lapset sairaalaan kunniansa tähden. Nytkin suurin osa lapsista oli juuri näitä aviottomia lapsia. Yhteensä lastenkodissa oli lapsia noin 50, 12 ihan pientä vauvaa, 12 vähän isompaa ja loput olivat sitten isompia lapsia. Vanhin taisi olla joku 13. Suurin osa vauvoista adoptoidaan, vain kehitysvammaiset jäävät lastenkotiin ja kaikki isommat lapset olivatkin kehitysvammaisia. Jäätiin miettimään, että mitähän heille tapahtuu sitten, kun aikuisiksi kasvavat?

Lastenkodissa työskentely oli suurin ja merkittävin asia tuolla Marokon matkalla. Kyllä sitä itku pääsi monta kertaa ja Herran puoleen huokailtiin niitä pieniä katsellessa. Lastenkodilla on sen verran työntekijöitä, että perustarpeet saadaan hoidettua, mutta muuten vauvat ovat omissa sängyissään ja virikkeitä ei juurikaan ole. Sen kyllä huomasi, sillä isommatkaan vauvat eivät juuri reagoineet, naurua ei kuulunut oikeastaan ollenkaan. Torstaina veimme isompia vauvoja ulos rattailla ja kaksi lasta (noin 8-9 kk) olivat ensimmäistä kertaa  elämässään ulkona! Siinä esimerkki siitä, kuinka hoitajilla ei oikeasti ole aikaa ylimääräiseen.

Huomattiin kuitenkin, että kosketusta ja läsnäoloa nämä lapset kaipaavat. Siksi pidimme sylissä, silitimme ja pussailimme (tai Jossu pussaili) lapsia mahdollisimman paljon. Viimeisenä iltana Jossu otti syliinsä yhden kuusivuotiaan tytön, joka ei  osannut puhua ollenkaan. Jossu heijasi tyttöä kuin pientä vauvaa, silitteli tukkaa ja piti mahdollisimman lähellä. Tytöstä näki, kuinka hän nautti ja oli todella raastavaa laskea tyttö alas, kun piti lähteä. Mutta toivotaan, että tyttö sai kokea edes vähän rakkautta ja lämpöä. Lastenkodista ei ikävä kyllä ole kuvia, koska niitä ei saanut ottaa.

Torstai-iltana lähdimme sitten Tangerin satamasta Tariffaan, Espanjan puolelle. Laivamatka ei ollut sen mukavampi kuin tullessakaan, mutta päästiin perille kuitenkin. Yötä vasten ajoimme Fuengirolaan ja nukkumaan päästiin noin kahden aikaan yöllä.

Marokon maisemaa

Ravintolan näköaloja

Kattoresidenssimme osittain näkyy ylhäällä

Medinan katuja

Aleksi bazaarissa

Frituras = kaikenmaailman merenelävät samalla lautasella

Odottelemassa laivaa

Satamasta

Laivan bulgarialainen perämies. Vasemmalla. 

Nyrkkisääntö Marokkoon matkustaville:
Tyhjillä autoilla ei ajeta!

Valaisinasennus pohjois-afrikkalaiseen tyyliin

Siukkista ja sillee: J & A

Töttöröö!

Kiitos kaikille tähän astisille blogin lukijoille ja anteeksi kirjoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä edellisen viikon osalta. Viikko oli hyvin arkinen, jonka vietimme pääosin Manoksella. Emme kuitenkaan ole lopettaneet kirjoittamista, vaan kirjoitamme tämän viikon lopussa uuden postauksen, jossa lupaamme käsitellä kuitenkin myös viime viikon kirkkaimmat tähtihetket. Luvassa siis mm. keittiöremonttia, naistenkonfferenssia ja kaikkea muuta arjesta ja arjen ulkopuolelta kuvien kera. 

Huomenna, siis tiistaiaamuna, lähdemme Marokkoon ja palaamme sieltä perjantaina tämän hetkisen suunnitelman mukaan!

Siunausta jo alkaneeseen viikkoon! Palataan astialle tämän viikon loppupuolella!

Terveisin: Aleksi ja Josefiia

This time for Africa

¡Hola todos amigos! Väsyneinä, mutta monta kokemusta ja ystävää rikkaampana ollaan palattu Melillasta. 

Melilla on siis Espanjan omistama itsehallinnollinen kaupunki Afrikan puolella. Kokoa alueella on noin 13 neliökilometriä ja sitä kansoittaa virallisten tietojen mukaan noin 70 000 ihmistä (epävirallisten tietojen mukaan yli 100 000). Suurin osa Melillan asukkaita on espanjalaisia, mutta mukaan mahtuu myös arabeja sekä juutalaisia. 

Reissu meni kaikkiaan oikein hyvin, töitä tehtiin aamusta iltaan ja  ruokaa oli joka lähtöön: israelilaista aamupalaa, kolumbialaista piirakkaa, marokkolaista taginea ja teetä, berberiheimon kuskusia (aitoa sellaista!) ja vaikka mitä muuta. Myös työporukka oli monikansallinen. Seurakunnan pastori ja porukan johtaja oli Ceasar, kolumbialainen lähetystyöntekijä Time Square -seurakunnasta. Avustamassa oli pakolaisleirillä asuva John Kamerunista ja suomalaisittain lausuttuna "Vinneri" Algeriasta. 

Päivät kuluivat kirkon rakennustyömaalla. Seppo laittoi kirkkorakennukseen suomalaisen yrittäjän lahjoittamat valaisimet johtoineen, rasioineen ja muine tarvikkeineen. Aleksi asensi maton ja listat suomalaisten tekemään kuorolavaan sekä asenteli Johnin kanssa Pirjon ompelemat ja Jossun leikkaamat verhot (melkein sata metriä kangasta), joita tosiaan oli aikaslailla reippaasti. Kaksi vessaa, oven asennus ja katoksen tekeminen jäivät seuraavaan reissuun. Jossulla oli lisäksi ajatuksena pitää opetus pakolaisnaisille lapsen arvosta Raamatun näkökulmasta ja vetää pieni rannekorupaja. Näitä juttuja Ceasar olikin mainostanut seuraavasti: "Keskiviikkona on naistenkonferenssi ja meillä on täällä huippuopettaja Suomesta!". Niin siis opiskelija, joka ei ole ikinä pitänyt yhtään raamattutuntia!! Huh huh. Pienet paineet tuli, mutta kiitos Herralle, kaikki meni hyvin! Naiset olivat vastaanottavaisia ja rannekoruja he tekivät jopa neljä tuntia. Oli varmasti mukava saada ajatukset pois huolista ja pakolaisleirin oloista ja vain tehdä käsillä jotain. 

Tämän arkisen työn lisäksi osallistuimme myös tiistaina ja perjantaina kokouksiin. Ceasarin ylisanat eivät loppuneet naistenkonferenssin maninostamiseen. Pertti ja Leena olivat sanoneet, että joukossamme on laulu- ja soittotaitoisia. Noh, Ceasar oli sitten kokouksessa puhunut "suomalaisesta huippumusiikkiryhmästä,joka on mukana tulevan viikon tilaisuuksissa". Joten sunnuntaina yöllä tuli viesti, että nuotit kainaloon, musiikkivastuita luvassa. Ei siinä sitten mitään, otettiin mitä löydettiin ja vedettiin lauluja suomeksi, espanjaksi ja englanniksi. Käytimme myös muutamia puheenvuoroja ja olimme mukana rukouspalvelussa. Väkeä kokouksissa ei paljoa ollut, mutta sehän ei ole este Pyhän Hengen toiminnalle, joka olikin voimakasta. Suurin kiitosaihe on se, että perjantain tilaisuudessa yksi mies antoi elämänsä Jeesukselle! Lisäksi Jossu sai rukoilla yhden musliminaisen puolesta ja antaa kristillistä materiaalia hänelle. 

Koko viikko ei ollut kuitenkaan pelkkää puurtamista, sillä perjantain vietimme Marokon puolella, Nadorissa. Aamulla jonotimme noin kaksi tuntia päästäksemme rajan yli, mutta onneksi oli perjantai (muslimien pyhäpäivä), koska arkisin menee kuulemma vielä pidempään. Kelloja käännettiin rajalla kaksi tuntia taakse päin, mutta maaseudulle tultaessa se tuntui kahdeltasadalta vuodelta. Kehitys oli kyllä jäänyt pahasti jälkeen niillä seuduilla ja kontrasti Espanjaan oli aikas hurja. Marokossa söimme todella hyvin (Ceasar: "We´re gonna eat, eat and eat")ja nautimme henkeäsalpaavista maisemista vuorten laella ja meren rannassa. Nähtiin muuten apinakin ihan luonnossa. Ruoka oli todella edullista, viideltä hengeltä kattava aamupala, kahdet kahvit ja todella runsas ja lihaisa lounas maksoi noin 50 euroa. 

Me saimme mahamme täyteen, mutta karu totuus valkeni meillekin. Kaikilla kun sitä ruokaa ei ole. Lähdettyämme ajamaan vuorten rinteitä ylöspäin, törmäsimme afrikkalaisiin pakolaisiin, jotka asuvat rinteiden metsissä. He taivaltavat jopa tuhansia kilometrejä päästäkseen Euroopan rajalle ja asettuvat metsiin asumaan ja odottamaan sopivaa hetkeä ylittää raja. Oli raastavaa nähdä sellaista kurjuutta! Lapsia makasi melkein liikkumattomina maassa ja aikuiset pyysivät ruokaa ja juotavaa. Hyvä kun pystyssä pysyivät.  Ei kattoa pään päällä ei syötävää eikä juotavaa. Monet ovat joutuneet jättämään perheensäkin. Annoimme kaiken ruoan ja juoman, mitä meillä oli mukana ja aivan uskomatonta, miten paljon ihminen voi iloita vesipullosta ja omenasta! Kyllä sitä täytyisi muistaa olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on ja jakaa eteenpäin omastaan. Jumalan lahjaajahan se kaikki on. 

Viikko oli kokonaisuudessaan antoisa ja mielenkiintoinen. Väsymys tosin oli kova, kun kotiin päästiin (ja ehkä sielunmaailmakin vähän sekaisin kaikesta kurjuuden näkemisestä)! Ensi viikko ollaankin tässä Manoksella ja sitä seuraavaksi viikoksi lähdetään sitten Marokkoon. Siitä lisää ensi kerralla. Loppuun vielä sekalainen lajitelma kuvia Melillasta ja Marokosta. 

Aleksi ja Ceasar

Naisia tekemässä rannekoruja

Ei sitä sävyeroa niin paljon ole...

Kangaskaupasta

Melillan vanhankaupungin muurilta

Kuskus. Oli muuten mun lempparia kaikista! - Jossu

Aleksi ja Marokon ruuat = rakkautta

John ja vaiheessa oleva lavan verhoilu.
Aikalailla alkutekijöissä...

Siniristilippu ja melkein turvalliset telineet

John ja Aleksi työssä

Ja työt on tehty!

Ihania värejä! Eikö?

Ihanainen Marokon rannikko

Maisemat Marokosta...

...ja iihhana somelainen muija Suomesta!
-Aleksi

Aamiaispöytä katettuna

Jotain perinteistä marokkolaista settiä, toi pötkö meinaan!

Pala sydämestä jäi Melillaan ja tuntuu siltä, että ehkä ei ollut viimeinen kerta kun siellä käydään. 

¡Todo lo bueno! - J & A

Paluu tulevaisuuteen, eli arkeen!

Noniin! Taas saapui uusi viikko ja niin viikko meni. Aika rientää viikko viikolta aina nopeammin. Maanantai oli vielä Santa lunes eli pyhä maanantai ja tiistaista alkoikin taasen arkinen puuhastelu Manoksella. Kyseisenä pyhänä maanantaina Mika Särkkä oli vielä tässä Manos Abiertaksella vaimonsa, tyttärensä ja ystävänsä, espanjalaisen laulaja-evankelistan, Juanin kanssa. Kello kaksi oli kokous tuossa Pacosin Majakalla, joka on Turistikirkon tila tässä Los Bolichesissa. Mika ja Juan olivat siellä laulamassa ja puhumassa. Illalla käytiinkin sitten syömässä paikallisessa Sorrento-ravintolassa ihanaa ruokaa.

Muuten viikko kului ihan perusmeiningillä. Aleksi korjaili tiilikattoa ja maalasi ulkona räystäslautoja ja muuta mukavaa. Perjantaista tuli olosuhteiden pakosta vapaapäivä, kun vettä satoi niin rankasti. Ja vettä tuli! Lauantaina auringon vasta miettiessä, noustako vai eikö nousta, lähdimme jälleen torille. Toripäivä meni oikein mukavasti. Tavaraa myytiin ja kirjallisuutta jaettiin iloisella mielellä. Päivä oli erittäin kaunis ja aurinkoinen pitkästä aikaa! Kahden viikon sääennuste lupaakin nyt vain aurinkoisia päiviä ilman vesisateita, tosi kiva juttu.

"Löysin hienon pipon!" -Aleksi
"Näyttää ihan rumalta uimalakilta." -Jossu

Suomi-Espanja shokkitasapelin
jälkeen lippujen nosto vähän jännitti!

Nyt on siis sunnuntai ja valmistaudumme ensi viikon Melillan reissuun. Huomenna maanantaina lähtee lento Malagasta Melillaan 9:50 ja paluu on lauantaina. Lähdemme suomalaisen pariskunnan kanssa auttamaan paikallista seurakuntaa. Me miehenpuolet tulemme tekemään sähkö-ja rakennustöitä ja naisilla on omat suunnitelmat, esim. ruokapussien jakoa ja toiminnan järjestämistä pakolaisleirin naisille. Melillassa siis sijaitsee EU:n ylläpitämä pakolaisleiri, jossa noin 600 afrikkalaista odottaa pääsyä turvallisemman ja paremman elämän toivossa Eurooppaan tai Amerikkaan.

Päältä ei heti arvaisikaan...

...että laukuissa on 23 kg Raamattuja!

Laukut on siis pakattu täyteen englannin- ja ranskankielisiä Raamattuja pakolaisille. Tullessa laukuista löytyy todennäköisesti porakoneita ja muita työkaluiksin kutsuttuja laitteita, jotka Pertti vei jo tämän viikon torstaina.

Hyvää viikkoa teille kaikille ja meitäkin saa jälleen muistaa rukouksin! Toivotaan, että Suomeenkin kevät saapuisi jossain vaiheessa!

Terveisin: Aleksi (kirjoittaja tällä kertaa) ja Josefiia