This time for Africa

¡Hola todos amigos! Väsyneinä, mutta monta kokemusta ja ystävää rikkaampana ollaan palattu Melillasta. 

Melilla on siis Espanjan omistama itsehallinnollinen kaupunki Afrikan puolella. Kokoa alueella on noin 13 neliökilometriä ja sitä kansoittaa virallisten tietojen mukaan noin 70 000 ihmistä (epävirallisten tietojen mukaan yli 100 000). Suurin osa Melillan asukkaita on espanjalaisia, mutta mukaan mahtuu myös arabeja sekä juutalaisia. 

Reissu meni kaikkiaan oikein hyvin, töitä tehtiin aamusta iltaan ja  ruokaa oli joka lähtöön: israelilaista aamupalaa, kolumbialaista piirakkaa, marokkolaista taginea ja teetä, berberiheimon kuskusia (aitoa sellaista!) ja vaikka mitä muuta. Myös työporukka oli monikansallinen. Seurakunnan pastori ja porukan johtaja oli Ceasar, kolumbialainen lähetystyöntekijä Time Square -seurakunnasta. Avustamassa oli pakolaisleirillä asuva John Kamerunista ja suomalaisittain lausuttuna "Vinneri" Algeriasta. 

Päivät kuluivat kirkon rakennustyömaalla. Seppo laittoi kirkkorakennukseen suomalaisen yrittäjän lahjoittamat valaisimet johtoineen, rasioineen ja muine tarvikkeineen. Aleksi asensi maton ja listat suomalaisten tekemään kuorolavaan sekä asenteli Johnin kanssa Pirjon ompelemat ja Jossun leikkaamat verhot (melkein sata metriä kangasta), joita tosiaan oli aikaslailla reippaasti. Kaksi vessaa, oven asennus ja katoksen tekeminen jäivät seuraavaan reissuun. Jossulla oli lisäksi ajatuksena pitää opetus pakolaisnaisille lapsen arvosta Raamatun näkökulmasta ja vetää pieni rannekorupaja. Näitä juttuja Ceasar olikin mainostanut seuraavasti: "Keskiviikkona on naistenkonferenssi ja meillä on täällä huippuopettaja Suomesta!". Niin siis opiskelija, joka ei ole ikinä pitänyt yhtään raamattutuntia!! Huh huh. Pienet paineet tuli, mutta kiitos Herralle, kaikki meni hyvin! Naiset olivat vastaanottavaisia ja rannekoruja he tekivät jopa neljä tuntia. Oli varmasti mukava saada ajatukset pois huolista ja pakolaisleirin oloista ja vain tehdä käsillä jotain. 

Tämän arkisen työn lisäksi osallistuimme myös tiistaina ja perjantaina kokouksiin. Ceasarin ylisanat eivät loppuneet naistenkonferenssin maninostamiseen. Pertti ja Leena olivat sanoneet, että joukossamme on laulu- ja soittotaitoisia. Noh, Ceasar oli sitten kokouksessa puhunut "suomalaisesta huippumusiikkiryhmästä,joka on mukana tulevan viikon tilaisuuksissa". Joten sunnuntaina yöllä tuli viesti, että nuotit kainaloon, musiikkivastuita luvassa. Ei siinä sitten mitään, otettiin mitä löydettiin ja vedettiin lauluja suomeksi, espanjaksi ja englanniksi. Käytimme myös muutamia puheenvuoroja ja olimme mukana rukouspalvelussa. Väkeä kokouksissa ei paljoa ollut, mutta sehän ei ole este Pyhän Hengen toiminnalle, joka olikin voimakasta. Suurin kiitosaihe on se, että perjantain tilaisuudessa yksi mies antoi elämänsä Jeesukselle! Lisäksi Jossu sai rukoilla yhden musliminaisen puolesta ja antaa kristillistä materiaalia hänelle. 

Koko viikko ei ollut kuitenkaan pelkkää puurtamista, sillä perjantain vietimme Marokon puolella, Nadorissa. Aamulla jonotimme noin kaksi tuntia päästäksemme rajan yli, mutta onneksi oli perjantai (muslimien pyhäpäivä), koska arkisin menee kuulemma vielä pidempään. Kelloja käännettiin rajalla kaksi tuntia taakse päin, mutta maaseudulle tultaessa se tuntui kahdeltasadalta vuodelta. Kehitys oli kyllä jäänyt pahasti jälkeen niillä seuduilla ja kontrasti Espanjaan oli aikas hurja. Marokossa söimme todella hyvin (Ceasar: "We´re gonna eat, eat and eat")ja nautimme henkeäsalpaavista maisemista vuorten laella ja meren rannassa. Nähtiin muuten apinakin ihan luonnossa. Ruoka oli todella edullista, viideltä hengeltä kattava aamupala, kahdet kahvit ja todella runsas ja lihaisa lounas maksoi noin 50 euroa. 

Me saimme mahamme täyteen, mutta karu totuus valkeni meillekin. Kaikilla kun sitä ruokaa ei ole. Lähdettyämme ajamaan vuorten rinteitä ylöspäin, törmäsimme afrikkalaisiin pakolaisiin, jotka asuvat rinteiden metsissä. He taivaltavat jopa tuhansia kilometrejä päästäkseen Euroopan rajalle ja asettuvat metsiin asumaan ja odottamaan sopivaa hetkeä ylittää raja. Oli raastavaa nähdä sellaista kurjuutta! Lapsia makasi melkein liikkumattomina maassa ja aikuiset pyysivät ruokaa ja juotavaa. Hyvä kun pystyssä pysyivät.  Ei kattoa pään päällä ei syötävää eikä juotavaa. Monet ovat joutuneet jättämään perheensäkin. Annoimme kaiken ruoan ja juoman, mitä meillä oli mukana ja aivan uskomatonta, miten paljon ihminen voi iloita vesipullosta ja omenasta! Kyllä sitä täytyisi muistaa olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on ja jakaa eteenpäin omastaan. Jumalan lahjaajahan se kaikki on. 

Viikko oli kokonaisuudessaan antoisa ja mielenkiintoinen. Väsymys tosin oli kova, kun kotiin päästiin (ja ehkä sielunmaailmakin vähän sekaisin kaikesta kurjuuden näkemisestä)! Ensi viikko ollaankin tässä Manoksella ja sitä seuraavaksi viikoksi lähdetään sitten Marokkoon. Siitä lisää ensi kerralla. Loppuun vielä sekalainen lajitelma kuvia Melillasta ja Marokosta. 

Aleksi ja Ceasar

Naisia tekemässä rannekoruja

Ei sitä sävyeroa niin paljon ole...

Kangaskaupasta

Melillan vanhankaupungin muurilta

Kuskus. Oli muuten mun lempparia kaikista! - Jossu

Aleksi ja Marokon ruuat = rakkautta

John ja vaiheessa oleva lavan verhoilu.
Aikalailla alkutekijöissä...

Siniristilippu ja melkein turvalliset telineet

John ja Aleksi työssä

Ja työt on tehty!

Ihania värejä! Eikö?

Ihanainen Marokon rannikko

Maisemat Marokosta...

...ja iihhana somelainen muija Suomesta!
-Aleksi

Aamiaispöytä katettuna

Jotain perinteistä marokkolaista settiä, toi pötkö meinaan!

Pala sydämestä jäi Melillaan ja tuntuu siltä, että ehkä ei ollut viimeinen kerta kun siellä käydään. 

¡Todo lo bueno! - J & A